18.5.2012 klo 10.15-17.00
Tampereen yliopisto, Pinni B -rakennus, sali 1097
Anarkismi on yksi kuuluisimmista poliittisista filosofioista. Paradoksaalisesti se on samaan aikaan myös yksi heikoimmin tunnetuista.
Anarkistinen ajattelu ja toiminta elää kuitenkin edelleen, puolitoista vuosisataa liikkeen syntymän jälkeen. Sen vaikutuksia on voinut nähdä etenkin vastakulttuureissa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä, tuoreena esimerkkinä indignados- ja occupy-liikkeet.
Anarkistinen toiminta, keskustelu ja pohdinta on Suomessakin mennyt eteenpäin viime vuosina. Tämän kehityksen innoittamana järjestämme Tampereella seminaarin tuodaksemme yhteen anarkismin tutkijoita ja toimijoita sekä kaikkia aiheesta kiinnostuneita.
Ohjelma:
10.15-11.00
Aki Lemmetyinen: “Ei kannata tapella pelkistä hypoteeseista: anarkistinen syntesismi”
11.00-11.45
Mari Väänänen: “Anarkistinen feminismi – voiko siitä puhua ääneen?”
11.45-12.45
Lounastauko
12.45-13.30
Antti Salminen: “Ei-minkään kumous. Juutalais-saksalainen anarkismi 1900-luvun alussa”
13.30-14.15
Tere Vadén: “Primitivismi ja post-anarkismi: se on mahdollista”
14.15-14.45
Kahvitauko
14.45-15.30
Mari Kuukkanen: “Anarkismin politiikat”
15.30-16.15
Olli Tammilehto: “Anarkismin arkipäiväisyys”
16.15-17.00
Loppukeskustelu
Alustukset:
Aki Lemmetyinen: “Ei kannata tapella pelkistä hypoteeseista: anarkistinen syntesismi”
Liikkeen alusta asti anarkisteilla on ollut ajoittain tapana olla toistensa kurkuissa kiinni. On myös ollut yrityksiä nousta pikkumaisten riitojen yläpuolelle energian suuntaamiseksi yhteistä vihollista, autoritaarista yhteiskuntaa, vastaan. Anarkistisessa syntesismissä liikkeen eri suuntaukset on nähty erillisinä, mutta ristiriitaisten sijaan toisiaan täydentävinä. Alustuksessa tarkastelen syntesismiä toista maailmansotaa edeltäneellä anarkismin klassisella kaudella ja pyrin muotoilemaan jonkinlaista pohjaa keskustelulle syntesismistä tänä päivänä, etenkin liikkeen niiden suuntausten kesken – syndikalismi, primitivismi ja insurrektionismi – joita usein pidetään ristiriitaisina keskenään, jopa toistensa vastakohtina.
Mari Väänänen: “Anarkistinen feminismi – voiko siitä puhua ääneen?”
Feministinen toiminta on tämän päivän Suomessa moninaista; feminismi liikuttaa. Samalla, kun sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset yhdistävät hyvinkin eritaustaisia ihmisiä, voivat feminismin sisällä vaikuttavat poliittiset positiot tuottaa yllättäviä vastakkainasetteluita. Käytännön tasolla feminismien väliset erot ja valtasuhteet voivat edelleen näkyä esimerkiksi siinä, kuinka ryhmä järjestäytyy, mitkä toimintatavat se jäseniltään hyväksyy ja kenen ääni kuuluu ylimpänä – toisin sanoen siinä, keiden katsotaan edustavan ”oikeaa” tai ”salonkikelpoista” feminismiä.
Myös anarkisteja on mukana kaikkia, tai pikemminkin kaikkea, syleilevässä feministisessä toiminnassa. Tukahduttaako tuo feminismien avara syli anarkistisen feminismin? Entä jos Naisen tai Feministin identiteetit eivät välttämättä riitä kaikille ainoaksi yhteiseksi jaettavaksi? Mitä tulisi tehdä, kun osalle ei riitä Naisen ja Miehen roolijaon nurin perin kääntö, vaan he haluavat keikauttaa nurin koko järjestelmän?
Ehkä meidän tulisi ”puoluepoliittisesti sitoutumattoman” sijasta vaatia anarkismiin sitoutunutta feminismiä?
Antti Salminen: “Ei-minkään kumous. Juutalais-saksalainen anarkismi 1900-luvun alussa”
Vuosisata sitten saksan-juutalaisen älymystön piirissä virisi omaperäinen yhdistelmä poliittista anarkismia, juutalaista perinnettä ja mystisviritteistä hengellisyyttä. Tähän kibbutz-liikkeen poliittis-filosofiset perusteet muotoilleeseen traditioon kuuluivat mm. Fritz Mauthner, Rudolf Rocker, Martin Buber, Gustav Landauer ja Gershom Scholem. Esitelmä kysyy, miksi sata vuotta sitten anarkismi liittoutui mystillis-hengellisen kokemuksen kanssa, ja miksi tämä “mahdoton yhdistelmä” on paitsi muistamisen arvoinen, myös filosofisesti johdonmukainen ja väkevä vastaus markkinaliberalismille. Lyhykäisyydessään ajatus on, että ollakseen riittävän kokonaisvaltainen ja sisäisesti velvoittava, kumouksen ei riitä olla yksin poliittinen ja yksilöllinen. Kumouksellisen kokemuksen radikalisoi “ei-minkään anarkia”, joka esimerkiksi Scholemin tulkinnan mukaan oli juutalaisen perinteen ytimessä.
Tere Vadén: “Primitivismi ja post-anarkismi: se on mahdollista”
Primitivismin yhdistäminen post-anarkismiin vaikuttaa hankalalta ellei mahdottomalta. Primitivismin mukaan vieraantuminen johtuu symbolien käytöstä, joka erottaa ihmisen luonnosta ja sisältää sivilisaation hierarkkiset rakenteet. Teknologia edustaa tätä kaksinkertaista vieraantumista puhtaimmillaan. Siksi kapitalismi, teknologia ja postmodernismi jakavat yhteisen perustan: ajatuksen, jonka mukaan inhimillinen kokemus on lähtökohtaisesti vieraantunut ja pysymätön, aina uudelleen muokattavissa ja suunnattavissa (“de/reterritorialisoitavissa”).
Primitivismi kuitenkin ottaa vihollisen propagandan liian vakavasti. Käsitys, että kieli on symbolisia rakenteita on itsessään osa teknologista maailmankuvaa, ja pitää paikkansa vain idealisaationa. Kieli toimii symbolisesti vain suotuisissa olosuhteissa, joiden ei tarvitse heikentyä paljoakaan, jotta kielen ei-symbolinen puoli tulee esiin. Lisäksi symbolisen kielen (ja sitä käyttävän subjektin) hetkittäinen toiminta lepää jäävuorena ei-subjektiivisen kokemuksellisuuden meressä (merta on kutsuttu monilla nimillä; Wille (Schopenhauer, Nietzsche), tiedostamaton (Freud), sisäinen/mystinen kokemus (Bataille, Weil)). Tästä näkökulmasta primitivistinen tavoite kokemuksen vapauttamisesta teknologian vallasta voidaan yhdistää postmodernismin antihumanistisiin pyrkimyksiin.
Ei-subjektiivinen näkemys edellyttää, että postmodernismi tarkoittaa muutakin kuin post-strukturalismia ja tekstuaalisuutta. Post-anarkistisessa toiminnassa primitivismin ja postmodernismin jännite näkyy esimerkiksi tarpeessa yhtäältä villiytymiselle (“rewilding”) ja vieraantumattomuudelle ja toisaalta teknologisesti välittyneille poliittisen aktivismin muodoille. Jännitettä voi lieventää kolmas vaihtoehto, joka hylkää keskitetyn subjektiviteetin ja ottaa ei-subjektiivisen kokemuksen huomioon, näin johtaen toimintaan, joka on paikallista ja tarttuvaa. Paikallista, koska se on erottamattomassa yhteydessä historiaansa ja kontekstiinsa, sekä oman olemassaolonsa (taloudellisiin, ekologisiin) ehtoihin. Tarttuvaa, koska käyttää kokemuksen väyliä, jotka ovat subjektiivisen hallinnan ulottumattomissa ja jotka yhdistävät yksilörajoista riippumatta.
Mari Kuukkanen: “Anarkismin politiikat”
Anarkistien suhde politiikkaan on monitahoinen: joillekin anarkisteille politiikka on niin negatiivisesti määrittynyt sana, etteivät he halua määritellä omaa toimintaansa sen avulla, kun taas toiset pitävät omaa monenlaisilla kentillä tapahtuvaa toimintaansa selkeästi poliittisena toimintana. Eroja syntyy myös siinä, nähdäänkö politiikan olevan jotain, mistä pyritään eroon, vai ajatellaanko politiikan olevan väistämätön osa ihmisyhteisöjen elämää.
Erittelen alustuksessani keräämäni empiirisen aineiston avulla, miten anarkistit määrittelevät omaa yhteiskunnallista toimintaansa, millaisten kysymysten parissa he toimivat, millaisia tavoitteita he ajavat ja miten he hahmottavat oman toimintakenttänsä sekä liittolaisensa ja vastustajansa. Pohdin tämän pohjalta, millaista anarkismin poliittisuus tai anti-poliittisuus on.
Alustukseni pohjautuu meneillään olevaan väitöstutkimukseeni, jossa tutkin anarkismia Suomessa 2010-luvun vaihteessa.
Olli Tammilehto: “Anarkismin arkipäiväisyys”
Lähden siitä, että anarkismi ajatuksena on hyvin suosittu, mutta anarkismi hylätään silti hyvin yleisesti, koska sitä pidetään mahdottomana: ”ei yhteiskunta voi toimia ilman ylivaltaa.” Tämä anarkian torjuminen johtuu osaltaan siitä, ettei huomata kuinka tavallista anarkistiset suhteet ovat arkipäivässä. Itseasiassa jos ihmisten välillä olisi vain hierarkkisia ja markkinasuhteita, yhteiskunta muuttuisi niin jäykäksi ja niin kylmäksi, että se ei kauan kestäisi romahtamatta. Käsittelen alustuksessani myös anarkismia tieteessä ja yhteiskunnallisissa liikkeissä, anarkismia ennen anarkistisiksi kutsuttujen ajattelusuuntausten syntymistä ja anarkismia luonnossa.